sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Kirpparilöytöjä, taas kerran!

Suunnistimme eilen toisen puoliskoni kanssa suureen lähikirpparimarkettiimme toiveissamme löytää kotiin jotain mahtavaa. Noh, mukaan tarttuikin kivasti palstanpitäjäjän heikkoutta eli designlasia Iittalan Kastehelmi-sarjan lautasten ja kippojen muodossa. Kalliitahan nämä esineet olivat, mutta puolustuksekseni sanottakoon, että osa näistä Oiva Toikan luomuksista meni siskolle synttärilahjaksi. Lisäksi löysin taas ihan minihinnalla kristallilasia söpön kannellisen kipon muodossa. Alkukesästä bongasin nimittäin samaiselta kirpparilta neljä kappaletta kristallisia viinilaseja á 1,50 e. Että kiitos vaan sille, joka ei huomannut myyvänsä aarteitaan pilkkahintaan.

Tällä kertaa kirppikseltä kainaloon tuli napattua myös vähän suurempi esine, kun sattumalta eräs rouva juuri toi pöytäänsä myytäväksi iänikuisen pianotuolin. Aivan oikein, siis tuon rumiluksen tuossa yllä olevassa kuvassa. Tuolin kunto oli kuitenkin hyvä ja hintakin sopivan alhainen niin olihan se sitten ihan pakko ostaa. Kansikin tuolissa aukeaa, joten sitä voi käyttää myös pienimuotoiseen säilytykseen. Eipä hullumpi ominaisuus tavarapaljouden keskellä asuville. Ainoa miinus tuolissa oli sitten tuo kammottava ulkoasu, mutta onneksi meissä on molemmissa sen verran näpertäjän/kunnostajan/käsityöläisen vikaa, niin uskoimme saavamme tuolista pienellä fiksauksella oikein esittelykelpoisen. Ei auttanut muu kuin hurauttaa Biltemaan hakemaan

maalit ja lakat sekä kipaista samalla myös kangaskaupassa ostamassa kangasta uutta, ajan henkeen sopivaa päällistä varten. Muutama tunti väkerrystä eilen ja tänään, niin voimme ylpeänä esitellä lopputuloksen.
Voilá! Kiiltävänmustat jalat ja upea Vallilan barockhenkinen Kaalinpää-kangas. Eipä kyllä uskoisi, että kuvassa on sama tuoli kuin yllä. Voi vitsi, että sitten tykkään tällaisesta pikku puuhastelusta, jonka tuloksena saa jotain nättiä aikaan. Nyt pitää sitten äkkiä keksiä joku uusi projekti, kun edellisen kanssa oli niin kivaa. Jouluaskartelua vähintäänkin odotellessa.


sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Kepit ja jekut

On taas aika päivittää vähän agikuulumisia. Pari kertaa on jälleen takana ja täytyy kyllä sanoa, että on mahtavaa seurata pikkuneidin edistymistä ja tietysti sitä, kun tämän(kin) koiran mielestä agility on kerta kaikkiaan maailman paras laji. Sellaisella palolla neiti kyllä odottaa aina omaa treenivuoroaan. Kaikki esteet menevätkin yksittäin tosi upeasti ja pienet radanpätkätkin alkavat jo sujua varmalla otteella. Viimeksikin vuorossa oli pituus+putki+hyppy, joka meni aivan upeasti molemmista suunnista. Ja voi vitsi, minkä megaloikan pikku-neiti esitti täydestä vauhdista. Neidin jalat olivat valehtelematta aivan suorassa vartalon jatkeena kuin milläkin ihme liito-oliolla. Ohjaajalla oli kyllä naurussa pitelemistä.
Kepeissäkin hurtta esitti aivan parasta osaamistaan, joka aluksi tarkoitti nimen omaan velmuosaamista. Keppejähän olemme nyt viime aikoina treenanneet anturoiden avulla, minkä ansiosta esteen itsenäinen suorittaminen on ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Tästä rohkaistuneena päätin laittaa namin alustalle ja istuttaa koiran keppien toiseen päähän ilman narua käskyä odottamaan. Noh, kun sitten ohjasin kädellä ja sanoin, että kepit, niin neitihän vilkaisi kerran omahyväisesti, kiersi koko esteen ja kävi syömässä namin. Kyllä ohjaajaa jo tässä vaiheessa hymyilytti melkoisesti, mutta kokeilimme kuitenkin samaa juttua vielä kerran uudestaan. Tästähän se neidin keppiensuoritustekniikka vasta parani, kun tämä shelttura hoksasi, että hei, anturan ylihän voi hypätäkin, niin namin saa suuhun paljon nopeammin ja vähemmällä vaivalla. Tässä vaiheessa en kyllä voinut muuta kuin nauraa pikkuneidin riemuvoitto-ilmeelle, minkä hän esitti, kun tajusi olleensa niiin pätevä, että. Ei sitten auttanut, kun napsaista koira takaisin narun päähän ja kappas vaan, kun alkoivat kepit sujumaan juuri niin kuin pitää. Ryökäle käytti vain vapaana ollessaan tilaisuutta hyväksi, vaikka tiesi tasan tarkkaan, miten kepit oikeasti pujotellaan. Odotan kyllä jo innolla keskiviikon agitreeniä ja sitä, millaisia ennennäkemättömiä otteita esteen suorittamiseen pikkuneiti on viikon aikana pienenpienillä rusina-aivoillaan kehittänyt. Hauskaa tulee varmasti tältä osin riittämään vielä pitkään, kun kepithän ovat ohjelmassa joka ikinen kerta. Jotenkin tuntuu siltä, että pikkuneidillä on vielä aika monta ässää hihassa.

perjantai 15. lokakuuta 2010

"I could have danced all night"

Poor professor Higgins and wouldn't it be lovely.. AKA ihana, ihana My Fair Lady. Kukapa ei rakastaisi tätä musikaalia. Audrey Hepburnin tähdittämän elokuvaversion olen nähnyt jo useita kertoja ja aina se vain on yhtä ihana ja elämyksellinen. Siksipä oli upeaa suunnistaa äidin kanssa perjantai-illan piristykseksi katsomaan tämän musikaalin teatteriversiota ja täytyy kyllä sanoa, että etukäteen opiskelijan kukkarolle kalliilta tuntunut lippu oli kyllä jokaisen sentin arvoinen.

Teatterin iso sali oli tupaten täynnä ja siitäpä johtuen mattimyöhäisille oli tarjolla joko paikat eturivistä tai ihan salin perältä. Noh, kahdelle pätkälle, (jotka muuten edellisenä iltana meinasivat hukkua Laajavuoren kylpylän mahtipontisiin hierontapärskeisiin), valinta paikkojen suhteen oli hyvin helppo. Loppujen lopuksi musikaali olikin aika upea elämys metrin etäisyydeltä katsottuna ja kävipähän nuori Freddiekin vieressäni istahtamassa ja kyselemässä, että "onko Elizaa näkynyt". Isä Dolittle ja muut juoppolallit puolestaan tarjosivat makeita nauruja useampaankin otteeseen ja olipa onni, että heillä oli jatkuvasti "lykky mukana". Koreografia ja puvustus olivat myös huolella suunnitellut. Kun kaikkien pääosanesittäjien rooli- ja laulusuorituksetkin olivat onnistuneita, ei katsojalle jäänyt juurikaan mahdollisuuksia valivalille. Hyvä niin ja näitä lisää :)

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Match Show takana, näyttely edessä

Vietimme tänään meille hyvin poikkeuksellista sunnuntaipäivää, kun suuntasimme koko porukan voimin Eläintenpäivän tapahtuman yhteydessä pidettyyn match showhun. Paikan päällä jo ilmoittautumisjonon pituus osoitti, että emme suinkaan olleet ainoita koiranomistajia, joille pieni näyttelyharjoittelu oli paikallaan. Aika paljon lounaispuistoon oli kerääntynyt myös uteliaita sivusta seuraajia. Tiedossa oli siis koiraenergiaa ja väentungosta. Ensimmäisinä vierekkäisissä kehissä esiintyivät pennut ja junior handlerit, mikä olikin tosi hyvä, niin sain vähän vinkkiä siitä, kuinka mätsäri ylipäätänsä etenee. Ensikertalaiselle tämä tuli kyllä tosi tarpeeseen, niin tiesin sitten itsekin, kuinka kehässä tulee toimia. Pentuja oli ilmoittautunut mätsäriin tosi paljon, joten aika kauan jouduttiin odottelemaan omaa vuoroamme. Paksusta vaatekerroksesta huolimatta vähän meinasi kyllä tulla vilu seisoskellessa, kun tänään sattui oikein sopivasti olemaan koko syksyn kylmin päivä. Miten ihmeessä sitä taas tarkenee, kun talvi ja pakkaset taas tulevat. Jokatapauksessa pikkuneidistä täytyy kyllä sanoa, että käyttäytyminen oli koko mätsärin ajan superhienoa. Olin aivan yllättynyt siitä, kuinka tyynen rauhallisena koiruli katseli ympärilleen ja odotteli omaa vuoroaan. Ehkäpä neiti oli jopa hieman hämillään, että mikäs ihmeen happeninki se tämä oikein on, eikä tainnut aluksi oikein tietääkään, mitä tuleman pitää.

Kahden ensimmäisen kehän päätyttyä oli vihdoin pienten, keskikokoisten ja isojen koirien vuoro esiintyä yhtä aikaa rinnakkaisissa kehissä. Juuri, kun tuli meidän vuoro astella kehään, niin eiköhän aurinko päättänyt mennä piiloon ja taivaalta alkoi sataa rakeita. Jepjep, koiratapahtuman kunniaksi koiranilma, olkaa hyvä. Siinä vaiheessa ajattelin, että joo tattista vaan, eihän tässä muutenkaan yhtään kylmä ole yli tunnin odottelun jälkeen. Homma kuitenkin jatkui ja ensin tuomari tarkkaili kaikkien pienten koirien liikkumista yhtä aikaa, jonka jälkeen tarkemmat arvioinnit hän teki pari koiraa kerrallaan. Pikkuneiti liikkui oikein nätisti ja viehkeästi ja esiintyi pöydälläkin ilokseni oikein edukseen. Aivan lopussa se päätti kuitenkin istahtaa pepulleen, mutta pysyi kuitenkin tosi rauhallisena, joten ei huolta. Paikallaan seisominen erityisesti maan tasossa tuottaakin karvaturrille vielä eniten vaikeuksia, kun neiti aina niin mielellään laittaisi takapuolen kenttään. Pari kertaa jouduin neidin asentoa sitten korjaamaan. Näyttelynarukin vaatii vielä lisää totuttelua, kun reppanaa meinaa se välillä vähän yskittää, vaikkei naru liian tiukalla olekaan. Lenkillähän ja agilityssä pidämme aina valjaita, joten ei ihme, että naru kaulan ympärillä tuntuu omituiselta. Pitääkin nyt alkaa käyttää enemmän pantaa pikkulenkeillä. Vika siis omistajissa, mutta onneksi helposti korjattavissa :)
Pariarvioinnissa meidän kanssa yhtä aikaa esiintyi sattumalta toinen sheltti ja tuomari pohtikin jonkin aikaa kummalle antaa punaisen ja kummalle sinisen nauhan. Harmiksemme kokemus voitti tällä kertaa nuoruuden innon ja meidän oli tyytyminen siniseen nauhaan. Lopuksi esiinnyimme sitten sinisten kehässä, minkä pikkuneiti hoitikin oikein mallikkaasti. Iloksemme ja yllätykseksemme emme saaneetkaan vain kiitoksia osallistumisesta vaan oikein päheän ruusukkeen viidennen sijan kunniaksi. Sinisten voitto meni komealle shelttiherralle, joten sheltturathan hoitivat homman oikein hienosti.
Tuomarin kommentit meidän esiintymisestä kuuluivat suurin piirtein näin:
"Erinomaisesti lähestyttävä ja hienosti esiintyvä sheltti. Erinomaisesti esitetty."

Ei huonosti täysin noviiseilta, vai mitä? Kyllä me nyt kehdataan lähteä oikeille näyttelyareenoille esiintymään. Yhdessä mätsärissä voisimme ehkä vielä käydä, jos vain suinkin ehdimme ja ilma pysyttelee vielä plussan puolella. Handleri kun ei ole vielä valmis pakkasessa seisoskeluun.

lauantai 2. lokakuuta 2010

"Narussa tepsuttelu on sitten niin booriing"

Agilitya on taas pari kertaa takana ja voi jösses sentään, mitä adhd-meininkiä on pikkuneiti välillä esittänyt. Reppana on aina niin innoissaan, kun kurvaamme pikkupirssillä hallille. Kyllä tästä on muodostunut varmasti karvaturrille viikon kohokohta ja onhan se ohjaajallekin kiva tehdä välillä muutakin kuin lukea jos sun mihinkin tenttiin. Jepjep, huomaa kyllä, että opiskelut ovat taas alkaneet toden teolla. Muutaman viikon jälkeen takana on jo kaksi tenttiä, kolme keskeneräistä ryhmätyötä päänvaivana ja monenmonta kirjaa ja tieteellistä artikkelia vielä lukemista odottamassa. Jotenkin on sellainen tunne, että seuraavaan lomaan joulu-tammikuussa on aivan liian pitkä aika. Noh, parisen vuotta kun jaksaa vielä päntätä niin eiköhän sitten ole allekirjoittaneenkin opiskelut paketissa.

No mutta takaisin siihen agilityyn. Eksyin jo aivan alkuperäisestä aiheesta. Parilla viime kerralla ohjelmassa on ollut muutaman esteen sarjoja, kontaktiharjoittelua ja "tanssiliikkeitäkin" ns. valssikäännöksen muodossa. Jälkimmäinen ei muuten ole mikään helppo juttu, kun ohjattavana vipeltää nollasta sataan sekunnissa spurttaava karvakamu. Pari kertaa olemme kyllä olleet pienellä törmäyskurssilla. Suuremmilta vahingoilta on kuitenkin onneksi vältytty. Viime kerralla uutena juttuna harjoittelimme keppejä anturoiden avulla ilman, että näytin hurtalle koko ajan nameilla, että tästä välistä ja tästä. Ideana anturoissa on siis se, että koira itse etsii oikean pujottelureitin vähän niin kuin labyrintissä konsanaan. Tämäkös olikin rusina-aivolle pikku pähkinä purtavaksi. Parin sunnuntaikierroksen jälkeen homma näytti jo kuitenkin tosi lupaavalta. Ehkäpä kyseinen este sujuu meiltäkin pian tahdilla kep, kep, kep, kep.

Tällä viikolla meillä oli lisäksi keskiviikkona hieman ekstraohjelmaa ennen agilitya näyttelykoulutuksen muodossa. Tämä siis siksi, kun totuus on, että pikkuneiti kaipaa hieman harjoittelua näyttelykäyttäytymiseensä. Ihmekös tuo, kun koko touhu on meille aivan uutta. Meno oli kyllä aluksi melkoisen villiä, kun karvapallero luuli, että jes, nyt pääsee taas agilityilemään, kun oikein autolla lähdetään lenkille. Kun tiedossa olikin ensin jotain huomattavasti rauhallisempaa menoa, kommenttina pikkuneidin suusta tuli heti, että "joo, boooriing". Tosi reippaasti karvakuono kuitenkin esiintyi pöydällä, eikä välittänyt yhtään vieraan tädin tutkailuistakaan. Onneksi neiti päätti myös lopulta näyttää, kuinka narussa kävellään supernätisti ja viehkeästi. Tänk gaad. Jos yhdessä mätsärissä ehdittäisiin käydä ennen marraskuun näyttelyä ja vähän myös kotona kun harjoitellaan, niin eiköhän me sitten selviydytä loppusyksyn haasteesta kunnialla. Peukut pystyssä eteenpäin :)