Vau, koirani on ufo

Jos oli viime viikolla agility enimmäkseen pettymys, on tältä viikolta vain positiivista kerrottavaa. Havaitsin, että pikkuneidillä on selvästi telepaattisia kykyjä. Opettelimme nimittäin namialustan käytön, jonka idean Senna oppikin tosi nopeasti. Eipähän tuo ole ihme, kun ohjaajalta löytyi niin hyvät namit taskusta. Ensimmäisessä harjoituksessa oli tarkoitus harjoitella koiran ohjaamista liikkeessä. Radalla olivat peräkkäin hyppyeste ja putki, jotka koira piti saada suorittamaan sulavasti peräkkäin ohjaajan juostessa vierellä ja antaen käskyt ajoissa. Noh, hyppyeste ja putkihan ovat Sennalle tosi helppoja esteitä, jotka se lähes aina suorittaa ongelmattomasti. Jep, tässä kohtaa törmäsin sitten niihin ufojuttuihin. Kun nami tipahti alustalle putken toiseen päähän ja istutin koiran hyppyesteen taakse, alkoi armoton namin tapitus ja välillä ohjaajankin vilkuili, että no joko mennään. Niinhän siinä sitten kävi, että neiti meni ennen kuin käskyt edes putkahtivat ilmoille. Ja vielä nappisuorituksen teki. Harmi vaan, että agilityssä ei osata arvostaa tällaista ohjaajan ja ohjattavan telepaattista yhteyttä, vaan tällainen mahtisuoritus teilataan heti varastamiseksi. Mikä vääryys. Menee koiran erikoisosaaminen ihan hukkaan. Jouduimme sitten palamaan takaisin perinteiseen harjoitteluun, jossa ohjaaja käskee ja koira tottelee. Onneksi sekin sujui oikein hienosti.

Muut esteet tällä treenikerralla olivat puomi, kepit ja pituus. Puomin kiipeämistä neiti ensin aristeli, kyseessä kun sattui olemaan hieman erilainen este kuin eri seuran järjestämällä alkeiskurssilla. Pienen tutustumisen jälkeen puomi alkoi sujua sitten hyvin ja kontaktikin meni upeasti. Pituus oli Sennalle taas ihan liian helppo, kun neiti päätti pari kertaa väläyttää telepaattista osaamistaan. Nuori ja vähän malttamaton kun vielä on. Onneksi pituus sujui aivan nappiin käskyjenkin kera. Kepeissä sen sijaan koordinaatio oli välillä hukassa ohjaajalla, kun harjoittelimme keppejä ensimmäistä kertaa siten, että itsekin menin napa menosuuntaan päin. Alkeiskurssillahan opettelimme keppejä siten, että ohjasin koiraa peruuttamalla, joka on ehkä helpompi tapa aloittelijalle harjoitella. Sitten, kun ohjaaja sai sekoilunsa hallintaan, kepit sujuivat pikkuneidiltä oikein hienosti, vaikkakin vauhti on vielä tosi rauhallinen.

Kaiken kaikkiaan olin pikkuneitiin ja itse treeniinkin oikein tyytyväinen. Kyllä meistä tulee vielä ihan hakoja tässä lajissa. Ehkäpä rohkenemme joskus ihan kisaamaankin. Ufokoirien agilityssa voitto olisi ainakin varma.

Pettymyksiä jatko1-kurssilla

Jyväskylää ovat kyllä viime päivinä hellineet lähes kesäisen lämpimät ilmat ja elo on ollut mitä mahtavinta karvaisen pikkuneidin kanssa ulkoillessa. Eilen meidän kuukauden odotus agilityharrastuksen jatkumisen suhteen loppui, kun jatko1-kurssi starttasi käyntiin. Harmi vain, että samalla loppui hetkeksi myös hyvä mieli. En tiedä, mihin olivat kouluttajatyttöjen hyvät käytöstavat unohtuneet, kun ensimmäisenä treeneihin tullessamme tokaistiin töykeästi, että "kaivappas esiin heti maksukuitti, että olet varmasti maksusi maksanut ja samoin myös koirasi rokoituskortti tänne heti tarkastettavaksi". Onhan se tietysti hyvä, että uusi harrastaja tuo lisää rahaa seuralle ja etteivät piskitkään ole koinsyömiä, mutta jotain rajaa nyt sentään. Olisi ollut kyllä ihan ensimmäiseksi kiva kuulla, että tervetuloa kurssille mukaan.

Varsinainen treenitouhukin oli ensimmäisellä kerralla tosi kamalaa. Ensinnäkin hallissa oli yhtäaikaa isojen hurttien jatko2-kurssi, missä nämä innoissaan pitivät koko ajan sellaista meteliä, että meidän ryhmän pikkupiskeillä meni kyllä aika lailla pasmat sekaisin. Onhan se koirillekin aina jännää mennä uuteen paikkaan ja vielä sellaista touhuamaan, missä pitäisi kovasti keskittyä. Ymmärrän kyllä sen, että harjoitusryhmiä on paljon ja tiloja harjoittelemiseen vähän, mutta silti tällainen tilanne oli kyllä aika hankala. Pitää vain toivoa, että koirulit tottuvat moiseen.

Olisin myös toivonut, että varsinaista treeniaikaa olisi ollut enemmän, kun nyt puolestatoista tunnista itse harjoitteluun kului ehkä 15 min ja loppuaika odotettiin taas omaa vuoroa, kun itsenäisesti ei saanut tehdä mitään esteitä. Meidän neidin kohdalla odottelu kyllä kostautuu, kun omalla vuorolla tulee sitten koiran innoissaan tehtyä kaikki "tuplaforssella". Tästä huolimatta Senna suoritti kyllä hypyn+putken, kepit ja a-esteen upeasti :) Ainoastaan rengasta, joka oli aika vanha ja rämisevä, se jostain syystä pelkäsi, vaikka sen kanssa ei ole koskaan aikaisemmin ollut mitään ongelmaa. Vähän aikaa piti sitä kyllä namin avulla houkutella, ennen kuin suostui hyppäämään läpi.

Lelunhan voisi toki ottaa treeneihin mukaan ja touhuta sen kanssa, kun on muiden vuoro harjoitella, mutta kun tämä vielä tooosi pentumainen pikkuneiti tuppaa olemaan vähän liiankin noiden lelujensa perään, niin en sitten tiedä, onko se hyvä ratkaisu. Jos alan kaivamaan frisbeetä repusta, niin karvatollerohan juoksee saman tien sitä hakemaan, ennen kuin ehdin sitä edes heittää. Niin, että "Hei vaan, saanen esittäytyä: Olen väsymättömän aktiivinen sheltti, rakastan leluja ja niiden perässä juoksemista, joten eiköhän unohdeta nämä sirkustemput ja aleta leikkimään. Oon heti messissä."

Oli myös vähän hankala harjoitella, kun kaikki jo alkeiskurssilla toimiviksi osoittautuneet käskysanat pitäisi muka laittaa uusiksi tämän kouluttajan mukaan. Mitä järkeä siinä on? Jos koira tottelee kontakteissa hienosti käskyä paikka, mutta unohtaa koko pysähtymisen sanalla seis, niin millähän logiikalla olisi hyvä käyttää jälkimmäistä sanaa, kysyn vaan. Eri seuran järjestämällä alkeiskurssilla, jossa oli kuitenkin vetäjät samasta seurasta kuin em. kurssilla, sanottiin, että touhussa kannattaa käyttää niitä käskysanoja, joiden kanssa ohjaajan ja koiran yhteistyö parhaiten toimii. Kuulostaa järkevältä, mutta ei se vissiin olekaan sitä, mikäli on tähän kouluttajaan luottaminen. Niin, ja eikö homma mene vähän hankalaksi, jos koiralle huutelee yhtäkkiä jotain ihan muuta kuin, mihin se tottunut. Senna ainakin heittää saman tien takaisin katseen, "että älä nyt viitti, aloitetaan jo ihan oikeesti, jooko?".

Olinkin ensimmäisen treenikerran jälkeen kotiin tullessani tosi pettynyt ja huonoilla fiiliksillä. Ajattelin jo, että parempi kun heitetään koko kurssi roskikseen ja aletaan harjoittelemaan lajia itsenäisesti. Päätin sitten kuitenkin lähettää pikaisesti palautetta kouluttajille, että ekalla kerralla mättäsi moni asia ja pahasti, joten vähän skarppausta peliin, ettei koko kurssi olisi ihan p*******ä, kiitos! Juujuu, juuri näin fiksuja sanoja palautteessani viljelin ;)

Tytöiltä tulikin onneksi ihan asiallisia kommentteja. Eiköhän me ensi viikollakin lähdetä samaiselle kurssille agilityilemään, niin saa ohjaajakin opastusta siihen, mihin suuntaan ja millä kädellä kulloinkin huidotaan. Selvää on ainakin se, että yhtään syvemmältä eivät treenit voisi enää olla, joten tie vie takuulla ylöspäin.

Että valivalivali nyt tällä kertaa.

Missä reissu, siellä Tallinna

Jotta pääsisin ahkeran bloggaamisen makuun, niin kirjoitetaanpa jotain kuluneesta kesästä. Täällä Keski-Suomen suurimmassa kaupungissa ilmat olivat juhannuksesta eteenpäin kerrassaan mahtavat ja välillä tuntui jopa siltä, että tropiikki on laskeutunut Pohjolaan. Jos saan pyytää Herra ilmastonmuutos, näitä kesiä lisää, kiitos. Omalla kohdallani kesä tosin kului jälleen aivan liian nopeasti kahden työpaikan välillä surfaten, jotka olin euron kuvat silmissä itselleni haalinut. Myönnetään, tiukkatahtisen opiskeluvuoden jälkeen kunnon lomakaan ei tosin olisi ollut hullumpi vaihtoehto. Opiskelijana on kuitenkin tartuttava tilaisuuksiin, joista palkitaan suoraan pankkitilille.

Työkiireistä huolimattta sain kuitenkin hämmästyksekseni aikaan yllättävän paljon muutakin. Toisen puoliskoni kanssa saimme peräti tehtyä pari pidempää reissua muutaman päiväreissun lisäksi ja pääsipähän kotonamme asusteleva karvakorvakin kerran viikossa pinkomaan agilityssa. Ylpeänä voin todeta, että pikkuneidistä kehittyi kyllä aika taitava kurssin aikana. Ihan yllätyin tämän neidin potentiaalista. Sen verran meitä kyllä agilitykärpänen puraisi kesän aikana, että aloitamme ensi viikolla astetta haastavamman jatkokurssin. Tuota kivaa on kyllä mukava odottaa. Toinenkin haaste meitä odottaa sitten marraskuussa, kun päätin ilmoittaa tämän hurmaavan neidin ensimmäiseeen koiranäyttelyynsä. Kasvattajatytöt ovat meitä näyttelytoimintaan kovasti kannustaneet, joten kokeillaanpas nyt sitäkin sitten. Mutta koiratouhuista lisää sitten tuonnempana.

Palataanpa sitten niihin reissuihin tai oikeastaan toiseen niistä muutaman kuvan kera. Pääsimme siis toisen puoliskoni kanssa elokuussa jopa niinkin kauas kuin Tallinnaan, mikä on meiltä kyllä melkoinen saavutus. Arvatkaapa vaan, kuinka kauan tällainen parin yön viikonloppureissu on ollut tarkoitus tehdä. Aina on vaan jokin mutka tullut matkaan. Nyt kun viimein sitten saimme reissun tehtyä, oli se tosi onnistunut ja mukavaa vaihtelua arkeen. Kohti Helsinkiä lähdettiin ajelemaan perjantai-aamuna ennen sitä kuuluisaa possun rupsautusta, jotta ehtisimme ajoissa paatin kyytiin. Ajomatka sujui nopeasti kiitos nelikaistaisen moottoritien, mutta perillä Helsingissä törmäsimme yllättäin parkkiongelmaan. Fiksuna rahan pihtaajana olin tietysti katsonut netistä kaikki Helsingin ilmaiset 24 h parkkipaikat, joista kaikkein lähin reilun kilometrin päässä satamasta oli yllätys yllätys täynnä. No ei auttanut muu kuin kurvailla seuraavaksi lähimmälle parkkialueelle parin kilsan päähän, josta kiitos näpsäkän gps-rouvan ajoimme ensin pari kertaa ohi ennen kuin vihdoin pääsimme perille. Vapaana oli yksi parkkiruutu, joten kerrankin kävi meilläkin oikein kunnon mäihä. Ei muuta kuin kamat mukaan ja kävellen kohti satamaa me reippaat nuoret kun emme turhaan ala taksia maksamaan. Laukkuja olikin tosi ihana raahata helteessä ja saapua sitten naama punaisena terminaaliin. Laivaan kuitenkin päästiin ja nelituntinen matka Tallinnaan saattoi alkaa. Laivalla nyt ei mitään ihmeempiä tapahtunut, joten skipataan se osa tästä tarinasta.

Perillä Tallinnassa oli tukahduttavan kuuma, mutta päätimme jälleen jättää taksot väliin ja kävellä 2.5 kilometriä pitkän matkan hotellille. Ajattelimme tietenkin, että turisteja kun ollaan, niin kaupungista pitää ottaa kaikki irti. Pienen suunnistamisen jälkeen hotellimme kuitenkin löytyi ja oli aika hylätä isot kassit ja suunnata kohti vanhaa kaupunkia, joka sitten onneksi olikin vain parin sadan metrin kävelymatkan päässä hotellilta. Voi miten ihana, ihana, ihana vanha kaupunki olikaan. Mahtavia vanhoja rakennuksia, kapeita kujia, upeita puistoja ja söpöjä pieniä kahviloita. Useampi tuntihan siinä vierähti vanhaa kaupunkia ihastellessa. Takaisin hotellille hipsimme paikallisen coomarketin kautta ja hotellilla päätimme käydä vielä pulahtamassa kylpylässä, jonka jälkeen nämä matkaajat olivat niin poikki, että painuimme nukkumaan jo ennen kymmentä kuin pahainenkin mummo ja pappa. Mutta ei auta, kun väsyttää niin väsyttää.

Lauantaiaamu Tallinnassa valkeni poutaisena ja hiostavan kuumana. Ensimmäisenä suuntasimme runsaalle ja maittavalle aamupalalle, jonka jälkeen edessä oli reissun virallinen shoppailupäivä. Tämän olin tietty ilmoittanut hubbylleni jo hyvissä ajoin etukäteen, että hän saattoi valmistautua siihen henkisesti. Ennen isoa Rocca al Maren -ostoskeskusta piipahdimme myös Loomaedissa eli eläintarhassa, joka sattui olemaan sopivasti tien toisella puolella. Alue olit tosi iso, joten useampi tunti meiltä vierähti eläinten touhuja seuratessa. Varsinkin eksoottisimpien eläinten kuten norsujen, leijonien, tiikerin, leopardien, jääkarhujen ja alligaattorin elämää oli hauska päästä näkemään läheltä. Ulkoasultaan eläintarha on jämähtänyt karulle neuvostoajalle, mutta muuten eläintarha oli kyllä vierailemisen arvoinen. Eläinten jälkeen vuorossa oli shoppailu, joka jäi kyllä aika laihaksi, kun paikallien muoti oli yhdellä sanalla kuvaten outoa. Mutta onneksi ruoka oli tosi hyvää ja halpaa. Illalla poikkesimme vielä vanhassa kaupungissa, kun olin vakaasti päättänyt hankkia itselleni maatuskan. Jep, naurakaa vaan, maatuska Virosta..heheh. Pienen tutkailun jälkeen löysinkin ihanan punasävyisen puunuken ja oli taas aika painua hotellille nukkumaan.

Sunnuntaina suuntasimme pienen ukkoskuuron saattelemana hyvissä ajoin satamaan ja piipahdimme ennen laivaan pääsyä parissa ostoskeskuksessa. Näistä ensimmäinen, Sadamarket, oli niin kammottava paikka, ettei sinne tarvitse mennä kyllä koskaan uudestaan. Jösses sentään, mikä paikka. Toisesta ostospaikasta mukaan tarttui sitten vielä viiniä ja muuta mukavaa kotiin viemisiksi. Laivalla saimme sitten tax free -shopissa tuhlattua sen verran, että ansaitsimme hyville asiakkaille tarkoitetun minihintaisen bonusristeilyn. Helsingissä taas raahasimme laukkuja takaisin autolle ja suuntasimme vikkelästi kohti kotia. Perillä Jyväskylässä nappasimme Pikkuneidin mukaan siskoni luota hoidosta, missä tämä karvakorva oli kuulemma käyttäytynyt hyvin mutta häiriintyneesti. Mitä lie sekin tarkoittaa.

Kaiken kaikkiaan reissusta jäi käteen paljon hienoja nähtävyyksiä, muutamia uusia hankintoja, runsaasti hyvää mieltä ja muutamia elämyksiäkin. Niin ja tosi kipeät jalat..

Ps. Tässä blogissa on jotain vikaa. Kuvat menee mihin sattuu. Kokeilen ladata niitä vielä ihan omaan postaukseen. Muuten tulee maailman tylsin matkakertomus, ei kuvan kuvaa..

Aika blog-,blog-, bloggaamisen..

Sanotaan, että syksy on elämässä uuden aloittamisen aikaa. Jotkut innostuvat kesän jälkeen uusista harrastuksista, onnekkaat aloittavat uudessa unelmatyössään ja toiset vain päättävät kääntää elämässään uuden ja paremman lehden. Monia syksy inspiroi uudistamaan kotia ja vaatekaappia tai vaikkapa ulkonäköä. Kesän jälkeen syksyyn halutaan astella jollakin tavoin uudet eväät saappaissa. Kaiken uuden ja ihanan lisäksi syksy tarkoittaa useimmille meistä myös paluuta arkeen ja sen rutiineihin. Ehkäpä tämä onkin syy siihen, miksi sanat syksy ja uusi kulkevat usein käsi kädessä. Arjessa vain yksinkertaisesti jaksaa paremmin, kun jokin asia on eri tavalla kuin ennen. On ihanaa huomata, kuinka pienet asiat voivat tehdä onnelliseksi.

Tänään on virallisesti syksyn ensimmäinen päivä. Sen vuoksi on aika tehdä jotain uutta. Oman blogin avaaminen on asia, jota olen kaavaillut jo pitkään, mutten ole päässyt tuumasta toimeen. Suurin jarruttava tekijä on ollut aiheen keksimisen vaikeus. Mistä minulla olisi jotain sanottavaa? Tänään sen sitten yhtäkkiä hampaita pestessäni (tai toisen puoliskoni sanoja lainaten, legoja tiskatessani) hoksasin, että olen tehnyt blogin avaamisesta itselleni aivan turhan vaikeaa. Mitään erikoista teemaa ei tarvita, kun palaa blogin idean juurille ja alkaa kirjoittaa nettipäiväkirjaa omasta elämästä. Mikäpä helpompaa, kuin kirjoittaa siitä, mikä oman navan ympärillä pyörii sekä siitä, missä oma napa kulloinkin pyörii.

Tästä se siis lähtee. C'est La Vie ala Mirja.