Pikkujouluja

Aika rientää niin uskomattoman nopeasti, että joulu on taas pian ovella. Opiskelutkin vuodelle 2010 ovat yhtä tenttiä ja kahta kirjallista tehtävää vaille paketissa. Hiphei ja hurraa!! Ihanaa, kohta koittaa loma. Joulun odotushan ei kuitenkaan olisi mitään ilman pikkujouluja, joita omalla kohdallani muutaman päivän sisään mahtui tänä vuonna oikein kaksin kappalein. Marraskuun viimeisenä launtaina kokosimme mahtavan työporukkamme yhteen ja vaihdomme vaihteen ensimmäistä kertaa yhdessä vapaalle. Ensin suuntasimme Laajavuoreen tunniksi hohtokeilaamaan. Täytyy kyllä sanoa, että keilaus livenä oli paljon haastavampaa kuin muistinkaan. Viime aikoina kun on tullut enemmän keilattua pelikonsolin kapula kädessä kuin heiluteltua oikeaa (ja aina niin painavaa) keilapalloa. Meillä taisikin kaikilla olla lasten osaston pallot käytössä, hahahaa. Muutaman rännikierroksen jälkeen homma alkoi kuitenkin toimimaan ja sainpa aikaiseksi pari täyskaatoakin ja muutaman paikonkin. Harmi vain, että tunti keilausaikaa tuli täyteen juuri, kun pääsi oikein vauhtiin. Keilauksen jälkeen suuntasimme sitten taksilla, joka piti muuten tilata kahteen kertaan, ravintolaan syömään. Pieni mutka tuli kuitenkin matkaan, kun ravintola oli hukannut tekemämme pöytävarauksen ja ilmoitti ravintolassa alkavan yksityistilaisuuden puolentoista tunnin kuluttua. Hetken jo kauhuissamme luulimme, että nonni, nyt jäi ruuat syömättä, mutta onneksi ravintolassa oli sen verran tyhjää, että mahduimme koko porukka yhden pöydän ääreen syömään ja saimme lopulta tilaamamme ruuatkin melko nopeasti pöytään. Ruokailun jälkeen osa porukasta suuntasi jo kotiin ja osa jatkoi matkaa vielä yökerhoon hippaamaan. Kaiken kaikkiaan pikkujoulumme olivat tosi hauskat ja onnistuneet.

Opiskelumaailmaan sijoittuviin pikkujouluihin päätin sitten hetken mielijohteesta suunnata viime viikon tiistaina ensimmäistä kertaa koko opiskeluni aikana. Viestintätieteilijöiden eli yhteisöviestinnän, journalistiikan, puheviestinnän ja kulttuurien välisen viestinnän opiskelijoiden pikkujouluja vietettiin Ilokivessä ensimmäisen vuoden opiskelijoiden ja henkilökunnan valmistelemia esityksiä seuraten. Illan teemana oli selkeästi viestintätieteilijöiden käynnissä oleva muutto sisäilmaongelmien kanssa painivasta nykyisestä opinrakennuksestamme uusiin tiloihin pääkampukselle. Sekä henkilökunta että puheviestijät olivat sanoittaneet uusiksi omat kappaleensa "haikeaan" muuttoon liittyen. Myös yhteisöviestijöiden esitys oli varsin musiikkipainotteinen, fuksien laulaessa ja samalla näytellen jouluklassikon "Joulupukki suukon sai". Journalistien ohjelma olikin sitten hieman oudompi ja muista poikkeava "koristele opiskelukaverisi joulukuuseksi" -teemallaan. Koristevaihtoehdot olivat tasoa foliopaperi, muoviankka, joulunauha, tyhjä vessapaperirulla jne. Kaikki esitykset keräsivät tietysti oikein hurjat aplodit ja lopuksi huutoäänestyksen voittajaksi selvisivät puheviestijät. Palkinnoksi he saivat upeat Tourujoen viimeiset sorsat (lue kumiankat) sekä tietysti paljon mainetta ja kunniaa.

Tänään itsenäisyyspäivän kunniaksi vietämme supercooleja kolmen hengen pikkujouluja siskoni saapuessa meille syömään. Ohjelmassa on syömisen lisäksi telkun tuijottelua linnan juhlien muodossa. Juhlien kamalimpia tyylejä on joka vuosi aina yhtä kivaa arvostella, kun kukaan ulkopuolinen ei ole kuulemassa. Niin ja sitten on tietenkin vielä linnan kuningattaren arvuuttelu. Aika monena vuonna arvaukseni on osunut oikeaan, joten saa nähdä kuinka käy tänä vuonna. Aivan huikea ilta on siis tulossa ;)

Karvalakki päähän ja paljuun!

Täytyy kyllä sanoa, että viikonlopun mittainen miniloma teki kyllä tosi hyvää arjen kiireiden keskellä. Suunnistimme perjantaina koko kolmen koplan voimin Asikkalassa sijaitsevan Lehmonkärjen lomakeskuksen maisemiin rentoutumaan isolla r:llä. Syksy on vilahtanut taas niin nopeasti koulu- ja työkiireiden keskellä, joten kunnon löhöilylle ei ole jäänyt paljon sijaa. Tai no, ihan täysin löhöilyyn emme viikonloppua kuluttaneet, kun olihan ihanan rauhallisessa luonnonhelmassa ihan pakko päästä kunnolla ulkoilemaan. Harmiksemme lunta ei ollut riittävästi hiihtoa tai lumikenkäilyä ajatellen, eikä retkiluistelemaankaan ollut sulien järvien vuoksi vielä asiaa, joten vaihtoehdoksi jäi perinteinen tassua toiseen eteen -reippailu. Mutta mikäpäs siinä, onhan sekin tosi mukavaa ja pikkuneitikin tykkää moisesta kovasti. Oli kyllä ihan mahtavaa kuunnella, kuinka uskomattoman hiljaista metsän keskellä voi olla. Ilmatkin olivat mitä mahtavimmat pikkupakkasineen. Sisällä pikku mökissämmekään emme jaksaneet ihan täysin paikallaan olla, kun mukaan tuli otettua uusi peliviritys xboxille nimeltään kinect. Tämä peli on sekä hauska että ihan mielettömän hyvää hyötyliikuntaa, jolla saa kunnon hien pintaan. Ulkoilun ja töllön edessä hyppimisen jälkeen olikin mitä kivointa saunoa hyvin ja lauantaina pääsimme pulahtamaan myös mökin pihalla olevaan paljuun. Olo oli kyllä aika ylellinen 40 asteisessa vedessä köllötellessä ja hierovista poreista nauttiessa. Pakkasilmassa oli vain syytä pitää pipo päässä, ettei vain vahingossa vilustu, joten sielläpä me AKA team karvalakki sitten köllötimme paljun kuumassa vedessä oikein kahteen otteeseen päivän aikana. Mahdoimme kyllä olla aika huvittava näky. Ainakin sivusta seuranneen pikkuneidin mielestä touhu oli kertakaikkisen tylsää, kun ajanhan voisi viettää paljon paremminkin frisbeetä tai keppiä heittelemällä. Neiti olikin ihan elementissään ja vauhti päällä koko ajan, eikä olisi edes halunnut kotiin lähteä. Kukapa nyt pikkupirssimme takapenkillä tuntitolkulla viihtyisi, kun vaihtoehtona olisi leikkiä pupua hangessa. Kaiken kaikkiaan reissu oli kyllä tosi onnistunut ja tuli todella tarpeeseen. Kaiken ulkoilun, liikkumisen, hyvän ruuan syömisen, saunomisen ja paljussa loikoilun jälkeen olo on kyllä paljon rentoutuneempi. Pitkien yöunien ansiosta kaikki kertyneet univelatkin on kyllä takuulla nukuttu pois. Muutama viikko pitäisi vielä puristaa, jotta syksyn opiskelut ovat paketissa ja pääsee nauttimaan seuraavasta kunnon lomasta. Onneksi piristystä arkeen tuo ihana joulun odotus..

Tavoite täyttyi näyttelyssä

Jännä päivä on viimein takana, kun pääsimme kotiutumaan ihka ensimmäisestä näyttelystämme. Missään ihan pikku tapahtumassa emme suinkaan pikkuneidin kanssa olleet, sillä onhan Jyväkylän kv Suomen kolmen suurimman näyttelyn joukossa. Paviljongille olikin kokoontunut huimasti nelijalkaisia karvakamuja omistajineen ja jonkin verran kehien ympärillä parveili yleisöäkin.

Puunasin Sennan eilen edustuskuntoon pesun, föönäyksen ja harjauksen avulla. Myös ylimääräiset korvatupsukat saivat vihdoin lähteä. Harmiksemme tänä aamuna keli oli mitäpä muuta kuin erittäin rapainen, joten hallilla jouduin hieman karvaturria putsailemaan. Onneksi olimme hyvissä ajoin paikalla, niin pikkuneidin tassut ja mahanalunen ehtivät kuivua ennen meidän vuoroa astella kehään. Narttuja oli tällä kertaa nuorisoluokassa yhteensä kuusi kappaletta, joten kaikki pääsivät yhtä aikaa ohjaajineen kehään. Meidät oli arvottu kävelemään jonon viimeisenä. Se on kyllä hassua, kuinka ohjaajaakin jännittää sen puolesta, että mitenkähän kaikki mahtaa oikein sujua. Sennakin oli ennen kehän alkua vähän levoton, joten taisi sitäkin vähän jännittää, että mikäs juttu se tämä nyt oikein on.

Kävelyt hihnassa ja paikalla seisominen niin maassa kuin pöydälläkin menivät pikkuneidiltä kuitenkin tosi hienosti namien avulla. Ainoastaan ihan aluksi näyttelyhihna jostain ihmeen syystä pyörähti pois kaulan ympäriltä, mutta sain laitettua sen kyllä nopeasti takaisin. En ymmärrä yhtään miten se sillä tavalla oli löystynyt. Onneksi pääsimme kuitenkin nopeasti jatkamaan matkaa, eikä tuomari tainnut edes huomata koko juttua. Ennen näyttelyyn menoa ajattelin, että ensikertalaisille arvosana EH olisi tosi hieno suoritus ja iloksemme ruotsalainen tuomari sellaisen meille antoikin. Koko narttujen nuorisoluokan taso olikin kova, kun kolme narttua sai ERI:n ja kolme EH:n. Tällä kertaa pikkuneiti ei kuitenkaan sijoittunut luokassaan, mutta eipä se ainakaan ohjaajaa haitannut. Tavoite kuitenkin täyttyi ja saimme paljon kokemusta näyttelytouhusta, mikä olikin se tärkein juttu. Sugarbabyn arvostelu kuului vapaasti suomennettuna näin:

"Hieman isohko ja omaa jotain maskuliinista. Hyvänmuotoinen pää. Kaipaa hieman lisää voimakkuutta luustoon ja lisää eleganssia esiintymiseen. On pyöreästi rakentunut. Ei turkissa tänään."

Omistajana sanoisin, etten ihan kyllä allekirjoita tuota arvostelua. Ensimmäinen virke varsinkin on aika hassu, kun pikkuneiti on kyllä ihan ihannekokoinen ja mun mielestä tosi narttumainen. Tuohon arvosteluun saattoi ehkä vaikuttaa se, että muut luokan nartut sattuivat tällä kertaa olemaan aika pieniä. Kolmas virke sen sijaan on aivan totta, kun pikkuneiti on tosi sirpsakka rakenteeltaan ja elegantti näyttelyesiintyminenhän tulee vain harjoittelun kautta. Ehkäpä agility tuo karvapallerolle ajan myötä lisää tuota voimakkuutta. Viides virke pätee myös, kun tämän neidin mielestä näyttelyyn kannattaa ehdottomasti mennä bikineissä. Niin älytön karvanlähtö sillä oli nyt syksyllä. Neljännen virkkeen merkitystä en sitten oikeastaan kunnolla ymmärräkään, mutta olettaisin sen olevan positiivinen sävyltään. Kaiken kaikkiaan arvostelu ei sisällä hirveän paljon kehuja, mutta kyllä tuomarin täytyi pikkuneidistä pohjimmiltaan tykätä, kun saimme kuitenkin sen EH:n. Tyytyväisin mielin voimme sitten suunnistaa kohti kohti seuraavaa näyttelyä, milloin se meidän kohdalla lienee onkaan. Tiedä häntä.

Superonnistumisia agilityssä

Viimekertaisen agilityn jälkeen jäi kyllä tosi hyvä fiilis. Ensinnäkin treenit menivät aivan upeasti, kun pikkuneiti oli oikein skarppina kaikilla esteillä ja irtosi kahden hyppyesteen jälkeen putkeen kuin salama. Noh, putki onkin ollut aina yksi neidin lemppareista ja ikinä se ei ole sitä aristellut, joten siinäpä ehkä syy loistavalle irtoamiselle. Kaikkein eniten ilonaiheita ohjaajalle aiheutti kuitenkin pikkuneidin mahtisuoritukset kepeillä, jossa se ei tehnyt jekun jekkua (ei siis hyppyjä ohjureiden yli tai oikoreittejä kuten viimeksi) vaan pujotteli molemmista suunnista täsmälleen niinkuin pitää. Neiti oli tosin vielä narussa, jonka jätän kyllä ensi viikolla pois, kun kepit meni niin hienosti. Ehkäpä kokeillaan myös täyttä 12 kepin sarjaa kuuden kepin sijaan. Että ei muuta kuin way to go, Senna!

Jatko1-kurssihan lähenee jo loppuaan, joten agilitytreenin lopuksi kyselin sitten kurssin vetäjältä jatko2-kurssin alkamisajankohtaa, joka on iloksemme jo tammikuussa. Ohjaaja sanoikin meidän olevan jo oikein valmiita osallistumaan astetta haastavimpiin treeneihin. Tämäkös jos mikä oli aivan mahtava kuulla, sillä tarkoittaahan se sitä, että olemme edistyneet hyvin ja oppineet kaiken tärkeän jatkoharjoittelua ajatellen. Joulun jälkeen koittaa siis uusi vuosi ja uudet kujeet ainakin agilityn saralla. Mikäpä sen hauskempaa.

Ensi viikolla pikkuneidillä onkin aivan uusi koitos edessä, kun suunnistamme Paviljongille sipsuttelemaan näyttelykehään. Nettisivuilta kurkkasin jo, että kaiken kaikkiaan koiria on tulossa peräti 5100 ja shelttejäkin on ilmoittautunut yhteensä 78 kipaletta, joista peräti 47 on narttuja. Että huh, ihan meinaa jo alkaa vähän jännittämään, vaikka tuskinpa ne kaikki kisavaat nuorisoluokassa. Kotiin en ole saanut vielä mitään näyttelypostia, mikä vähän kummastuttaa, kun näyttelyyn on aikaa enää viikko. Luulisi, että edes jotain infoa tupsahtaisi postiluukusta. Kohta täytyy kyllä varmaan tiedustella järjestäjiltä, että onko meidät ihan unohdettu.

Kirpparilöytöjä, taas kerran!

Suunnistimme eilen toisen puoliskoni kanssa suureen lähikirpparimarkettiimme toiveissamme löytää kotiin jotain mahtavaa. Noh, mukaan tarttuikin kivasti palstanpitäjäjän heikkoutta eli designlasia Iittalan Kastehelmi-sarjan lautasten ja kippojen muodossa. Kalliitahan nämä esineet olivat, mutta puolustuksekseni sanottakoon, että osa näistä Oiva Toikan luomuksista meni siskolle synttärilahjaksi. Lisäksi löysin taas ihan minihinnalla kristallilasia söpön kannellisen kipon muodossa. Alkukesästä bongasin nimittäin samaiselta kirpparilta neljä kappaletta kristallisia viinilaseja á 1,50 e. Että kiitos vaan sille, joka ei huomannut myyvänsä aarteitaan pilkkahintaan.

Tällä kertaa kirppikseltä kainaloon tuli napattua myös vähän suurempi esine, kun sattumalta eräs rouva juuri toi pöytäänsä myytäväksi iänikuisen pianotuolin. Aivan oikein, siis tuon rumiluksen tuossa yllä olevassa kuvassa. Tuolin kunto oli kuitenkin hyvä ja hintakin sopivan alhainen niin olihan se sitten ihan pakko ostaa. Kansikin tuolissa aukeaa, joten sitä voi käyttää myös pienimuotoiseen säilytykseen. Eipä hullumpi ominaisuus tavarapaljouden keskellä asuville. Ainoa miinus tuolissa oli sitten tuo kammottava ulkoasu, mutta onneksi meissä on molemmissa sen verran näpertäjän/kunnostajan/käsityöläisen vikaa, niin uskoimme saavamme tuolista pienellä fiksauksella oikein esittelykelpoisen. Ei auttanut muu kuin hurauttaa Biltemaan hakemaan

maalit ja lakat sekä kipaista samalla myös kangaskaupassa ostamassa kangasta uutta, ajan henkeen sopivaa päällistä varten. Muutama tunti väkerrystä eilen ja tänään, niin voimme ylpeänä esitellä lopputuloksen.

Voilá! Kiiltävänmustat jalat ja upea Vallilan barockhenkinen Kaalinpää-kangas. Eipä kyllä uskoisi, että kuvassa on sama tuoli kuin yllä. Voi vitsi, että sitten tykkään tällaisesta pikku puuhastelusta, jonka tuloksena saa jotain nättiä aikaan. Nyt pitää sitten äkkiä keksiä joku uusi projekti, kun edellisen kanssa oli niin kivaa. Jouluaskartelua vähintäänkin odotellessa.

Kepit ja jekut

On taas aika päivittää vähän agikuulumisia. Pari kertaa on jälleen takana ja täytyy kyllä sanoa, että on mahtavaa seurata pikkuneidin edistymistä ja tietysti sitä, kun tämän(kin) koiran mielestä agility on kerta kaikkiaan maailman paras laji. Sellaisella palolla neiti kyllä odottaa aina omaa treenivuoroaan. Kaikki esteet menevätkin yksittäin tosi upeasti ja pienet radanpätkätkin alkavat jo sujua varmalla otteella. Viimeksikin vuorossa oli pituus+putki+hyppy, joka meni aivan upeasti molemmista suunnista. Ja voi vitsi, minkä megaloikan pikku-neiti esitti täydestä vauhdista. Neidin jalat olivat valehtelematta aivan suorassa vartalon jatkeena kuin milläkin ihme liito-oliolla. Ohjaajalla oli kyllä naurussa pitelemistä.

Kepeissäkin hurtta esitti aivan parasta osaamistaan, joka aluksi tarkoitti nimen omaan velmuosaamista. Keppejähän olemme nyt viime aikoina treenanneet anturoiden avulla, minkä ansiosta esteen itsenäinen suorittaminen on ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Tästä rohkaistuneena päätin laittaa namin alustalle ja istuttaa koiran keppien toiseen päähän ilman narua käskyä odottamaan. Noh, kun sitten ohjasin kädellä ja sanoin, että kepit, niin neitihän vilkaisi kerran omahyväisesti, kiersi koko esteen ja kävi syömässä namin. Kyllä ohjaajaa jo tässä vaiheessa hymyilytti melkoisesti, mutta kokeilimme kuitenkin samaa juttua vielä kerran uudestaan. Tästähän se neidin keppiensuoritustekniikka vasta parani, kun tämä shelttura hoksasi, että hei, anturan ylihän voi hypätäkin, niin namin saa suuhun paljon nopeammin ja vähemmällä vaivalla. Tässä vaiheessa en kyllä voinut muuta kuin nauraa pikkuneidin riemuvoitto-ilmeelle, minkä hän esitti, kun tajusi olleensa niiin pätevä, että. Ei sitten auttanut, kun napsaista koira takaisin narun päähän ja kappas vaan, kun alkoivat kepit sujumaan juuri niin kuin pitää. Ryökäle käytti vain vapaana ollessaan tilaisuutta hyväksi, vaikka tiesi tasan tarkkaan, miten kepit oikeasti pujotellaan. Odotan kyllä jo innolla keskiviikon agitreeniä ja sitä, millaisia ennennäkemättömiä otteita esteen suorittamiseen pikkuneiti on viikon aikana pienenpienillä rusina-aivoillaan kehittänyt. Hauskaa tulee varmasti tältä osin riittämään vielä pitkään, kun kepithän ovat ohjelmassa joka ikinen kerta. Jotenkin tuntuu siltä, että pikkuneidillä on vielä aika monta ässää hihassa.

"I could have danced all night"

Poor professor Higgins and wouldn't it be lovely.. AKA ihana, ihana My Fair Lady. Kukapa ei rakastaisi tätä musikaalia. Audrey Hepburnin tähdittämän elokuvaversion olen nähnyt jo useita kertoja ja aina se vain on yhtä ihana ja elämyksellinen. Siksipä oli upeaa suunnistaa äidin kanssa perjantai-illan piristykseksi katsomaan tämän musikaalin teatteriversiota ja täytyy kyllä sanoa, että etukäteen opiskelijan kukkarolle kalliilta tuntunut lippu oli kyllä jokaisen sentin arvoinen.

Teatterin iso sali oli tupaten täynnä ja siitäpä johtuen mattimyöhäisille oli tarjolla joko paikat eturivistä tai ihan salin perältä. Noh, kahdelle pätkälle, (jotka muuten edellisenä iltana meinasivat hukkua Laajavuoren kylpylän mahtipontisiin hierontapärskeisiin), valinta paikkojen suhteen oli hyvin helppo. Loppujen lopuksi musikaali olikin aika upea elämys metrin etäisyydeltä katsottuna ja kävipähän nuori Freddiekin vieressäni istahtamassa ja kyselemässä, että "onko Elizaa näkynyt". Isä Dolittle ja muut juoppolallit puolestaan tarjosivat makeita nauruja useampaankin otteeseen ja olipa onni, että heillä oli jatkuvasti "lykky mukana". Koreografia ja puvustus olivat myös huolella suunnitellut. Kun kaikkien pääosanesittäjien rooli- ja laulusuorituksetkin olivat onnistuneita, ei katsojalle jäänyt juurikaan mahdollisuuksia valivalille. Hyvä niin ja näitä lisää :)

Match Show takana, näyttely edessä

Vietimme tänään meille hyvin poikkeuksellista sunnuntaipäivää, kun suuntasimme koko porukan voimin Eläintenpäivän tapahtuman yhteydessä pidettyyn match showhun. Paikan päällä jo ilmoittautumisjonon pituus osoitti, että emme suinkaan olleet ainoita koiranomistajia, joille pieni näyttelyharjoittelu oli paikallaan. Aika paljon lounaispuistoon oli kerääntynyt myös uteliaita sivusta seuraajia. Tiedossa oli siis koiraenergiaa ja väentungosta. Ensimmäisinä vierekkäisissä kehissä esiintyivät pennut ja junior handlerit, mikä olikin tosi hyvä, niin sain vähän vinkkiä siitä, kuinka mätsäri ylipäätänsä etenee. Ensikertalaiselle tämä tuli kyllä tosi tarpeeseen, niin tiesin sitten itsekin, kuinka kehässä tulee toimia. Pentuja oli ilmoittautunut mätsäriin tosi paljon, joten aika kauan jouduttiin odottelemaan omaa vuoroamme. Paksusta vaatekerroksesta huolimatta vähän meinasi kyllä tulla vilu seisoskellessa, kun tänään sattui oikein sopivasti olemaan koko syksyn kylmin päivä. Miten ihmeessä sitä taas tarkenee, kun talvi ja pakkaset taas tulevat. Jokatapauksessa pikkuneidistä täytyy kyllä sanoa, että käyttäytyminen oli koko mätsärin ajan superhienoa. Olin aivan yllättynyt siitä, kuinka tyynen rauhallisena koiruli katseli ympärilleen ja odotteli omaa vuoroaan. Ehkäpä neiti oli jopa hieman hämillään, että mikäs ihmeen happeninki se tämä oikein on, eikä tainnut aluksi oikein tietääkään, mitä tuleman pitää.

Kahden ensimmäisen kehän päätyttyä oli vihdoin pienten, keskikokoisten ja isojen koirien vuoro esiintyä yhtä aikaa rinnakkaisissa kehissä. Juuri, kun tuli meidän vuoro astella kehään, niin eiköhän aurinko päättänyt mennä piiloon ja taivaalta alkoi sataa rakeita. Jepjep, koiratapahtuman kunniaksi koiranilma, olkaa hyvä. Siinä vaiheessa ajattelin, että joo tattista vaan, eihän tässä muutenkaan yhtään kylmä ole yli tunnin odottelun jälkeen. Homma kuitenkin jatkui ja ensin tuomari tarkkaili kaikkien pienten koirien liikkumista yhtä aikaa, jonka jälkeen tarkemmat arvioinnit hän teki pari koiraa kerrallaan. Pikkuneiti liikkui oikein nätisti ja viehkeästi ja esiintyi pöydälläkin ilokseni oikein edukseen. Aivan lopussa se päätti kuitenkin istahtaa pepulleen, mutta pysyi kuitenkin tosi rauhallisena, joten ei huolta. Paikallaan seisominen erityisesti maan tasossa tuottaakin karvaturrille vielä eniten vaikeuksia, kun neiti aina niin mielellään laittaisi takapuolen kenttään. Pari kertaa jouduin neidin asentoa sitten korjaamaan. Näyttelynarukin vaatii vielä lisää totuttelua, kun reppanaa meinaa se välillä vähän yskittää, vaikkei naru liian tiukalla olekaan. Lenkillähän ja agilityssä pidämme aina valjaita, joten ei ihme, että naru kaulan ympärillä tuntuu omituiselta. Pitääkin nyt alkaa käyttää enemmän pantaa pikkulenkeillä. Vika siis omistajissa, mutta onneksi helposti korjattavissa :)

Pariarvioinnissa meidän kanssa yhtä aikaa esiintyi sattumalta toinen sheltti ja tuomari pohtikin jonkin aikaa kummalle antaa punaisen ja kummalle sinisen nauhan. Harmiksemme kokemus voitti tällä kertaa nuoruuden innon ja meidän oli tyytyminen siniseen nauhaan. Lopuksi esiinnyimme sitten sinisten kehässä, minkä pikkuneiti hoitikin oikein mallikkaasti. Iloksemme ja yllätykseksemme emme saaneetkaan vain kiitoksia osallistumisesta vaan oikein päheän ruusukkeen viidennen sijan kunniaksi. Sinisten voitto meni komealle shelttiherralle, joten sheltturathan hoitivat homman oikein hienosti.

Tuomarin kommentit meidän esiintymisestä kuuluivat suurin piirtein näin:

"Erinomaisesti lähestyttävä ja hienosti esiintyvä sheltti. Erinomaisesti esitetty."

Ei huonosti täysin noviiseilta, vai mitä? Kyllä me nyt kehdataan lähteä oikeille näyttelyareenoille esiintymään. Yhdessä mätsärissä voisimme ehkä vielä käydä, jos vain suinkin ehdimme ja ilma pysyttelee vielä plussan puolella. Handleri kun ei ole vielä valmis pakkasessa seisoskeluun.

"Narussa tepsuttelu on sitten niin booriing"

Agilitya on taas pari kertaa takana ja voi jösses sentään, mitä adhd-meininkiä on pikkuneiti välillä esittänyt. Reppana on aina niin innoissaan, kun kurvaamme pikkupirssillä hallille. Kyllä tästä on muodostunut varmasti karvaturrille viikon kohokohta ja onhan se ohjaajallekin kiva tehdä välillä muutakin kuin lukea jos sun mihinkin tenttiin. Jepjep, huomaa kyllä, että opiskelut ovat taas alkaneet toden teolla. Muutaman viikon jälkeen takana on jo kaksi tenttiä, kolme keskeneräistä ryhmätyötä päänvaivana ja monenmonta kirjaa ja tieteellistä artikkelia vielä lukemista odottamassa. Jotenkin on sellainen tunne, että seuraavaan lomaan joulu-tammikuussa on aivan liian pitkä aika. Noh, parisen vuotta kun jaksaa vielä päntätä niin eiköhän sitten ole allekirjoittaneenkin opiskelut paketissa.

No mutta takaisin siihen agilityyn. Eksyin jo aivan alkuperäisestä aiheesta. Parilla viime kerralla ohjelmassa on ollut muutaman esteen sarjoja, kontaktiharjoittelua ja "tanssiliikkeitäkin" ns. valssikäännöksen muodossa. Jälkimmäinen ei muuten ole mikään helppo juttu, kun ohjattavana vipeltää nollasta sataan sekunnissa spurttaava karvakamu. Pari kertaa olemme kyllä olleet pienellä törmäyskurssilla. Suuremmilta vahingoilta on kuitenkin onneksi vältytty. Viime kerralla uutena juttuna harjoittelimme keppejä anturoiden avulla ilman, että näytin hurtalle koko ajan nameilla, että tästä välistä ja tästä. Ideana anturoissa on siis se, että koira itse etsii oikean pujottelureitin vähän niin kuin labyrintissä konsanaan. Tämäkös olikin rusina-aivolle pikku pähkinä purtavaksi. Parin sunnuntaikierroksen jälkeen homma näytti jo kuitenkin tosi lupaavalta. Ehkäpä kyseinen este sujuu meiltäkin pian tahdilla kep, kep, kep, kep.

Tällä viikolla meillä oli lisäksi keskiviikkona hieman ekstraohjelmaa ennen agilitya näyttelykoulutuksen muodossa. Tämä siis siksi, kun totuus on, että pikkuneiti kaipaa hieman harjoittelua näyttelykäyttäytymiseensä. Ihmekös tuo, kun koko touhu on meille aivan uutta. Meno oli kyllä aluksi melkoisen villiä, kun karvapallero luuli, että jes, nyt pääsee taas agilityilemään, kun oikein autolla lähdetään lenkille. Kun tiedossa olikin ensin jotain huomattavasti rauhallisempaa menoa, kommenttina pikkuneidin suusta tuli heti, että "joo, boooriing". Tosi reippaasti karvakuono kuitenkin esiintyi pöydällä, eikä välittänyt yhtään vieraan tädin tutkailuistakaan. Onneksi neiti päätti myös lopulta näyttää, kuinka narussa kävellään supernätisti ja viehkeästi. Tänk gaad. Jos yhdessä mätsärissä ehdittäisiin käydä ennen marraskuun näyttelyä ja vähän myös kotona kun harjoitellaan, niin eiköhän me sitten selviydytä loppusyksyn haasteesta kunnialla. Peukut pystyssä eteenpäin :)

Vau, koirani on ufo

Jos oli viime viikolla agility enimmäkseen pettymys, on tältä viikolta vain positiivista kerrottavaa. Havaitsin, että pikkuneidillä on selvästi telepaattisia kykyjä. Opettelimme nimittäin namialustan käytön, jonka idean Senna oppikin tosi nopeasti. Eipähän tuo ole ihme, kun ohjaajalta löytyi niin hyvät namit taskusta. Ensimmäisessä harjoituksessa oli tarkoitus harjoitella koiran ohjaamista liikkeessä. Radalla olivat peräkkäin hyppyeste ja putki, jotka koira piti saada suorittamaan sulavasti peräkkäin ohjaajan juostessa vierellä ja antaen käskyt ajoissa. Noh, hyppyeste ja putkihan ovat Sennalle tosi helppoja esteitä, jotka se lähes aina suorittaa ongelmattomasti. Jep, tässä kohtaa törmäsin sitten niihin ufojuttuihin. Kun nami tipahti alustalle putken toiseen päähän ja istutin koiran hyppyesteen taakse, alkoi armoton namin tapitus ja välillä ohjaajankin vilkuili, että no joko mennään. Niinhän siinä sitten kävi, että neiti meni ennen kuin käskyt edes putkahtivat ilmoille. Ja vielä nappisuorituksen teki. Harmi vaan, että agilityssä ei osata arvostaa tällaista ohjaajan ja ohjattavan telepaattista yhteyttä, vaan tällainen mahtisuoritus teilataan heti varastamiseksi. Mikä vääryys. Menee koiran erikoisosaaminen ihan hukkaan. Jouduimme sitten palamaan takaisin perinteiseen harjoitteluun, jossa ohjaaja käskee ja koira tottelee. Onneksi sekin sujui oikein hienosti.

Muut esteet tällä treenikerralla olivat puomi, kepit ja pituus. Puomin kiipeämistä neiti ensin aristeli, kyseessä kun sattui olemaan hieman erilainen este kuin eri seuran järjestämällä alkeiskurssilla. Pienen tutustumisen jälkeen puomi alkoi sujua sitten hyvin ja kontaktikin meni upeasti. Pituus oli Sennalle taas ihan liian helppo, kun neiti päätti pari kertaa väläyttää telepaattista osaamistaan. Nuori ja vähän malttamaton kun vielä on. Onneksi pituus sujui aivan nappiin käskyjenkin kera. Kepeissä sen sijaan koordinaatio oli välillä hukassa ohjaajalla, kun harjoittelimme keppejä ensimmäistä kertaa siten, että itsekin menin napa menosuuntaan päin. Alkeiskurssillahan opettelimme keppejä siten, että ohjasin koiraa peruuttamalla, joka on ehkä helpompi tapa aloittelijalle harjoitella. Sitten, kun ohjaaja sai sekoilunsa hallintaan, kepit sujuivat pikkuneidiltä oikein hienosti, vaikkakin vauhti on vielä tosi rauhallinen.

Kaiken kaikkiaan olin pikkuneitiin ja itse treeniinkin oikein tyytyväinen. Kyllä meistä tulee vielä ihan hakoja tässä lajissa. Ehkäpä rohkenemme joskus ihan kisaamaankin. Ufokoirien agilityssa voitto olisi ainakin varma.

Pettymyksiä jatko1-kurssilla

Jyväskylää ovat kyllä viime päivinä hellineet lähes kesäisen lämpimät ilmat ja elo on ollut mitä mahtavinta karvaisen pikkuneidin kanssa ulkoillessa. Eilen meidän kuukauden odotus agilityharrastuksen jatkumisen suhteen loppui, kun jatko1-kurssi starttasi käyntiin. Harmi vain, että samalla loppui hetkeksi myös hyvä mieli. En tiedä, mihin olivat kouluttajatyttöjen hyvät käytöstavat unohtuneet, kun ensimmäisenä treeneihin tullessamme tokaistiin töykeästi, että "kaivappas esiin heti maksukuitti, että olet varmasti maksusi maksanut ja samoin myös koirasi rokoituskortti tänne heti tarkastettavaksi". Onhan se tietysti hyvä, että uusi harrastaja tuo lisää rahaa seuralle ja etteivät piskitkään ole koinsyömiä, mutta jotain rajaa nyt sentään. Olisi ollut kyllä ihan ensimmäiseksi kiva kuulla, että tervetuloa kurssille mukaan.

Varsinainen treenitouhukin oli ensimmäisellä kerralla tosi kamalaa. Ensinnäkin hallissa oli yhtäaikaa isojen hurttien jatko2-kurssi, missä nämä innoissaan pitivät koko ajan sellaista meteliä, että meidän ryhmän pikkupiskeillä meni kyllä aika lailla pasmat sekaisin. Onhan se koirillekin aina jännää mennä uuteen paikkaan ja vielä sellaista touhuamaan, missä pitäisi kovasti keskittyä. Ymmärrän kyllä sen, että harjoitusryhmiä on paljon ja tiloja harjoittelemiseen vähän, mutta silti tällainen tilanne oli kyllä aika hankala. Pitää vain toivoa, että koirulit tottuvat moiseen.

Olisin myös toivonut, että varsinaista treeniaikaa olisi ollut enemmän, kun nyt puolestatoista tunnista itse harjoitteluun kului ehkä 15 min ja loppuaika odotettiin taas omaa vuoroa, kun itsenäisesti ei saanut tehdä mitään esteitä. Meidän neidin kohdalla odottelu kyllä kostautuu, kun omalla vuorolla tulee sitten koiran innoissaan tehtyä kaikki "tuplaforssella". Tästä huolimatta Senna suoritti kyllä hypyn+putken, kepit ja a-esteen upeasti :) Ainoastaan rengasta, joka oli aika vanha ja rämisevä, se jostain syystä pelkäsi, vaikka sen kanssa ei ole koskaan aikaisemmin ollut mitään ongelmaa. Vähän aikaa piti sitä kyllä namin avulla houkutella, ennen kuin suostui hyppäämään läpi.

Lelunhan voisi toki ottaa treeneihin mukaan ja touhuta sen kanssa, kun on muiden vuoro harjoitella, mutta kun tämä vielä tooosi pentumainen pikkuneiti tuppaa olemaan vähän liiankin noiden lelujensa perään, niin en sitten tiedä, onko se hyvä ratkaisu. Jos alan kaivamaan frisbeetä repusta, niin karvatollerohan juoksee saman tien sitä hakemaan, ennen kuin ehdin sitä edes heittää. Niin, että "Hei vaan, saanen esittäytyä: Olen väsymättömän aktiivinen sheltti, rakastan leluja ja niiden perässä juoksemista, joten eiköhän unohdeta nämä sirkustemput ja aleta leikkimään. Oon heti messissä."

Oli myös vähän hankala harjoitella, kun kaikki jo alkeiskurssilla toimiviksi osoittautuneet käskysanat pitäisi muka laittaa uusiksi tämän kouluttajan mukaan. Mitä järkeä siinä on? Jos koira tottelee kontakteissa hienosti käskyä paikka, mutta unohtaa koko pysähtymisen sanalla seis, niin millähän logiikalla olisi hyvä käyttää jälkimmäistä sanaa, kysyn vaan. Eri seuran järjestämällä alkeiskurssilla, jossa oli kuitenkin vetäjät samasta seurasta kuin em. kurssilla, sanottiin, että touhussa kannattaa käyttää niitä käskysanoja, joiden kanssa ohjaajan ja koiran yhteistyö parhaiten toimii. Kuulostaa järkevältä, mutta ei se vissiin olekaan sitä, mikäli on tähän kouluttajaan luottaminen. Niin, ja eikö homma mene vähän hankalaksi, jos koiralle huutelee yhtäkkiä jotain ihan muuta kuin, mihin se tottunut. Senna ainakin heittää saman tien takaisin katseen, "että älä nyt viitti, aloitetaan jo ihan oikeesti, jooko?".

Olinkin ensimmäisen treenikerran jälkeen kotiin tullessani tosi pettynyt ja huonoilla fiiliksillä. Ajattelin jo, että parempi kun heitetään koko kurssi roskikseen ja aletaan harjoittelemaan lajia itsenäisesti. Päätin sitten kuitenkin lähettää pikaisesti palautetta kouluttajille, että ekalla kerralla mättäsi moni asia ja pahasti, joten vähän skarppausta peliin, ettei koko kurssi olisi ihan p*******ä, kiitos! Juujuu, juuri näin fiksuja sanoja palautteessani viljelin ;)

Tytöiltä tulikin onneksi ihan asiallisia kommentteja. Eiköhän me ensi viikollakin lähdetä samaiselle kurssille agilityilemään, niin saa ohjaajakin opastusta siihen, mihin suuntaan ja millä kädellä kulloinkin huidotaan. Selvää on ainakin se, että yhtään syvemmältä eivät treenit voisi enää olla, joten tie vie takuulla ylöspäin.

Että valivalivali nyt tällä kertaa.

Missä reissu, siellä Tallinna

Jotta pääsisin ahkeran bloggaamisen makuun, niin kirjoitetaanpa jotain kuluneesta kesästä. Täällä Keski-Suomen suurimmassa kaupungissa ilmat olivat juhannuksesta eteenpäin kerrassaan mahtavat ja välillä tuntui jopa siltä, että tropiikki on laskeutunut Pohjolaan. Jos saan pyytää Herra ilmastonmuutos, näitä kesiä lisää, kiitos. Omalla kohdallani kesä tosin kului jälleen aivan liian nopeasti kahden työpaikan välillä surfaten, jotka olin euron kuvat silmissä itselleni haalinut. Myönnetään, tiukkatahtisen opiskeluvuoden jälkeen kunnon lomakaan ei tosin olisi ollut hullumpi vaihtoehto. Opiskelijana on kuitenkin tartuttava tilaisuuksiin, joista palkitaan suoraan pankkitilille.

Työkiireistä huolimattta sain kuitenkin hämmästyksekseni aikaan yllättävän paljon muutakin. Toisen puoliskoni kanssa saimme peräti tehtyä pari pidempää reissua muutaman päiväreissun lisäksi ja pääsipähän kotonamme asusteleva karvakorvakin kerran viikossa pinkomaan agilityssa. Ylpeänä voin todeta, että pikkuneidistä kehittyi kyllä aika taitava kurssin aikana. Ihan yllätyin tämän neidin potentiaalista. Sen verran meitä kyllä agilitykärpänen puraisi kesän aikana, että aloitamme ensi viikolla astetta haastavamman jatkokurssin. Tuota kivaa on kyllä mukava odottaa. Toinenkin haaste meitä odottaa sitten marraskuussa, kun päätin ilmoittaa tämän hurmaavan neidin ensimmäiseeen koiranäyttelyynsä. Kasvattajatytöt ovat meitä näyttelytoimintaan kovasti kannustaneet, joten kokeillaanpas nyt sitäkin sitten. Mutta koiratouhuista lisää sitten tuonnempana.

Palataanpa sitten niihin reissuihin tai oikeastaan toiseen niistä muutaman kuvan kera. Pääsimme siis toisen puoliskoni kanssa elokuussa jopa niinkin kauas kuin Tallinnaan, mikä on meiltä kyllä melkoinen saavutus. Arvatkaapa vaan, kuinka kauan tällainen parin yön viikonloppureissu on ollut tarkoitus tehdä. Aina on vaan jokin mutka tullut matkaan. Nyt kun viimein sitten saimme reissun tehtyä, oli se tosi onnistunut ja mukavaa vaihtelua arkeen. Kohti Helsinkiä lähdettiin ajelemaan perjantai-aamuna ennen sitä kuuluisaa possun rupsautusta, jotta ehtisimme ajoissa paatin kyytiin. Ajomatka sujui nopeasti kiitos nelikaistaisen moottoritien, mutta perillä Helsingissä törmäsimme yllättäin parkkiongelmaan. Fiksuna rahan pihtaajana olin tietysti katsonut netistä kaikki Helsingin ilmaiset 24 h parkkipaikat, joista kaikkein lähin reilun kilometrin päässä satamasta oli yllätys yllätys täynnä. No ei auttanut muu kuin kurvailla seuraavaksi lähimmälle parkkialueelle parin kilsan päähän, josta kiitos näpsäkän gps-rouvan ajoimme ensin pari kertaa ohi ennen kuin vihdoin pääsimme perille. Vapaana oli yksi parkkiruutu, joten kerrankin kävi meilläkin oikein kunnon mäihä. Ei muuta kuin kamat mukaan ja kävellen kohti satamaa me reippaat nuoret kun emme turhaan ala taksia maksamaan. Laukkuja olikin tosi ihana raahata helteessä ja saapua sitten naama punaisena terminaaliin. Laivaan kuitenkin päästiin ja nelituntinen matka Tallinnaan saattoi alkaa. Laivalla nyt ei mitään ihmeempiä tapahtunut, joten skipataan se osa tästä tarinasta.

Perillä Tallinnassa oli tukahduttavan kuuma, mutta päätimme jälleen jättää taksot väliin ja kävellä 2.5 kilometriä pitkän matkan hotellille. Ajattelimme tietenkin, että turisteja kun ollaan, niin kaupungista pitää ottaa kaikki irti. Pienen suunnistamisen jälkeen hotellimme kuitenkin löytyi ja oli aika hylätä isot kassit ja suunnata kohti vanhaa kaupunkia, joka sitten onneksi olikin vain parin sadan metrin kävelymatkan päässä hotellilta. Voi miten ihana, ihana, ihana vanha kaupunki olikaan. Mahtavia vanhoja rakennuksia, kapeita kujia, upeita puistoja ja söpöjä pieniä kahviloita. Useampi tuntihan siinä vierähti vanhaa kaupunkia ihastellessa. Takaisin hotellille hipsimme paikallisen coomarketin kautta ja hotellilla päätimme käydä vielä pulahtamassa kylpylässä, jonka jälkeen nämä matkaajat olivat niin poikki, että painuimme nukkumaan jo ennen kymmentä kuin pahainenkin mummo ja pappa. Mutta ei auta, kun väsyttää niin väsyttää.

Lauantaiaamu Tallinnassa valkeni poutaisena ja hiostavan kuumana. Ensimmäisenä suuntasimme runsaalle ja maittavalle aamupalalle, jonka jälkeen edessä oli reissun virallinen shoppailupäivä. Tämän olin tietty ilmoittanut hubbylleni jo hyvissä ajoin etukäteen, että hän saattoi valmistautua siihen henkisesti. Ennen isoa Rocca al Maren -ostoskeskusta piipahdimme myös Loomaedissa eli eläintarhassa, joka sattui olemaan sopivasti tien toisella puolella. Alue olit tosi iso, joten useampi tunti meiltä vierähti eläinten touhuja seuratessa. Varsinkin eksoottisimpien eläinten kuten norsujen, leijonien, tiikerin, leopardien, jääkarhujen ja alligaattorin elämää oli hauska päästä näkemään läheltä. Ulkoasultaan eläintarha on jämähtänyt karulle neuvostoajalle, mutta muuten eläintarha oli kyllä vierailemisen arvoinen. Eläinten jälkeen vuorossa oli shoppailu, joka jäi kyllä aika laihaksi, kun paikallien muoti oli yhdellä sanalla kuvaten outoa. Mutta onneksi ruoka oli tosi hyvää ja halpaa. Illalla poikkesimme vielä vanhassa kaupungissa, kun olin vakaasti päättänyt hankkia itselleni maatuskan. Jep, naurakaa vaan, maatuska Virosta..heheh. Pienen tutkailun jälkeen löysinkin ihanan punasävyisen puunuken ja oli taas aika painua hotellille nukkumaan.

Sunnuntaina suuntasimme pienen ukkoskuuron saattelemana hyvissä ajoin satamaan ja piipahdimme ennen laivaan pääsyä parissa ostoskeskuksessa. Näistä ensimmäinen, Sadamarket, oli niin kammottava paikka, ettei sinne tarvitse mennä kyllä koskaan uudestaan. Jösses sentään, mikä paikka. Toisesta ostospaikasta mukaan tarttui sitten vielä viiniä ja muuta mukavaa kotiin viemisiksi. Laivalla saimme sitten tax free -shopissa tuhlattua sen verran, että ansaitsimme hyville asiakkaille tarkoitetun minihintaisen bonusristeilyn. Helsingissä taas raahasimme laukkuja takaisin autolle ja suuntasimme vikkelästi kohti kotia. Perillä Jyväskylässä nappasimme Pikkuneidin mukaan siskoni luota hoidosta, missä tämä karvakorva oli kuulemma käyttäytynyt hyvin mutta häiriintyneesti. Mitä lie sekin tarkoittaa.

Kaiken kaikkiaan reissusta jäi käteen paljon hienoja nähtävyyksiä, muutamia uusia hankintoja, runsaasti hyvää mieltä ja muutamia elämyksiäkin. Niin ja tosi kipeät jalat..

Ps. Tässä blogissa on jotain vikaa. Kuvat menee mihin sattuu. Kokeilen ladata niitä vielä ihan omaan postaukseen. Muuten tulee maailman tylsin matkakertomus, ei kuvan kuvaa..

Aika blog-,blog-, bloggaamisen..

Sanotaan, että syksy on elämässä uuden aloittamisen aikaa. Jotkut innostuvat kesän jälkeen uusista harrastuksista, onnekkaat aloittavat uudessa unelmatyössään ja toiset vain päättävät kääntää elämässään uuden ja paremman lehden. Monia syksy inspiroi uudistamaan kotia ja vaatekaappia tai vaikkapa ulkonäköä. Kesän jälkeen syksyyn halutaan astella jollakin tavoin uudet eväät saappaissa. Kaiken uuden ja ihanan lisäksi syksy tarkoittaa useimmille meistä myös paluuta arkeen ja sen rutiineihin. Ehkäpä tämä onkin syy siihen, miksi sanat syksy ja uusi kulkevat usein käsi kädessä. Arjessa vain yksinkertaisesti jaksaa paremmin, kun jokin asia on eri tavalla kuin ennen. On ihanaa huomata, kuinka pienet asiat voivat tehdä onnelliseksi.

Tänään on virallisesti syksyn ensimmäinen päivä. Sen vuoksi on aika tehdä jotain uutta. Oman blogin avaaminen on asia, jota olen kaavaillut jo pitkään, mutten ole päässyt tuumasta toimeen. Suurin jarruttava tekijä on ollut aiheen keksimisen vaikeus. Mistä minulla olisi jotain sanottavaa? Tänään sen sitten yhtäkkiä hampaita pestessäni (tai toisen puoliskoni sanoja lainaten, legoja tiskatessani) hoksasin, että olen tehnyt blogin avaamisesta itselleni aivan turhan vaikeaa. Mitään erikoista teemaa ei tarvita, kun palaa blogin idean juurille ja alkaa kirjoittaa nettipäiväkirjaa omasta elämästä. Mikäpä helpompaa, kuin kirjoittaa siitä, mikä oman navan ympärillä pyörii sekä siitä, missä oma napa kulloinkin pyörii.

Tästä se siis lähtee. C'est La Vie ala Mirja.